tää on mun.

keksi oma.

Miks mä kirjotan blogia, jota kukaan ei lue, jota kukaan ei kommentoi, kukaan ei edes tiedä että se on olemassa...!

no, että mä saan purkaa mun ajatuksia maailmalle, joka ei tiedä tän blogin tai edes mun olemassa olosta.



mä oon vaan satunnainen vastaantulija kadulla.

Mä yritän herättää sun huomion, ja kun mä saan sen, mua ei enää kiinnosta.



Kaikki sellaset järkyt tapaukset ei tapahu mulle hidastettuna, vaan pikemminkin niin nopeesti etten mä ees kerkiä tiedostaa mitään, ennen ku kaikki on jo ohi.


Aina ku mulla ei oo mitään paperia ja kynää lähettyvillä, mulle tulee hirvee inspiraatio kirjottaa. Sitte ku mulla on aikaa ja paperi ja kynä, mulla saattaa kestää aika kauanki enneku saan juuri mitään aikaseks.

Liikaa vaihtoehtoja, mistä kirjottaa. Liian monia ideoita. Kiireen keskellä ei kerkiäisi keksiä liikaa vaihtoehtoja, ja kirjotuksesta ei tulisi liian sekava. Mutta kiireen keskellä ei taas olisi aikaa kirjottaa.

Mulle käy aina näin.

Ku mä paistan poppiksia mikrossa, niin tietenki se lautanen halkeaa.

Mä en osaa olla kenenkään seurassa luonnollisesti.

Puolet mun koulusta ei tiiä kuka mä oon. Yli puolet niistä, jotka tietää kuka mä oon, vihaa mua. Jäljelle jääneistä puolien mielestä mä oon ihan ok, ja loppujen mielestä mä oon joka toinen viikko ihan kiva kaveri.
Loogista? Ei yhtään.

Mutta eipä voi mitään.

Kun joltain lapselta tippuu vaikka lautanen pesualtaaseen ja se menee rikki, lapselle pidetään hirveä saarna huolellisuudesta ja varovaisuudesta. Mutta jos aikuinen tipauttaa lautasen, se on vain voivoi ja otetaan uusi lautanen.
Miksi aikuisilla tuntuu olevan outo käsitys siitä, että lapset tekevät kaiken aina väärin, tai että ei nuoret osaa tehdä mitään muuta kuin riehua.



Kyllä mä osaan käydä kaupassa.

Täällä taas.

Vuodessa ehtikin jo tulla ikävä.